brain genomes show their individuality

Jos lukee kirjaa, josta on tulossa tentti, niin ei voin nautiskellen kävellä kirjan polkua pitkin nauttien kauniista näkymistä. Pitää hiiviskellä kyyryssä koko ajan joka suuntaan pälyillen silmä kovana,sillä mikä tahansa harmittomalta vaikuttava yksityiskohta voikin olla vaaniva tenttikysymys, joka hyökkää kimppuusi, jos huomiosi herpaantuu. Tenttikirjat ovat synkkä ja pelottava paikka. Milloin tahansa voi kompastua ja kuolla epäonnistumiseen.

Kivoja TED-talkkeja

Brian Greene: String theory

Alain de Botton: A kinder, gentler philosophy of success

Elizabeth Murchinson: Fighting a contagious cancer

Dan Ariely on choosing

Mietelmiä kiinalaisesta huoneesta

Luin artikkelin Kiinalaisesta huoneesta. Se liittyy opintoihini ja on valitettavasti salasanan takana (koska luen salatiedettä).

Kiinalaisen huoneen ongelman pykäsi John Searle. Huoneessa on mies, joka noudattaa sääntöjä, jos tämä niin tämä, ei ymmärrä kiinaa, mutta säännöt ja sanakirja tekevät sen, että huoneen ulkopuolelta kiinankielisiä lappuja postiluukusta työntävä pystyy keskustelemaan huoneen kanssa. Huone on epäoleellinen. Se voisi yhtä hyvin olla vain mies, joka on opetellut säännöt, ja osaa vastata jos sille kiinaksi sanoo, mutta ei ymmärrä mitään. Vastaukset tulee kiinaksi, mutta mitään ulkomaailmaan liittyviä ohjeita miehelle ei voi antaa, eikä mies kykene vastaamaan kysymyksiin jossa vaadittaisiin ymmärtämistä ja havaintotiedon yhdistämistä, eli jos kysyy kiinaksi, että montaako sormea pidän ylhäällä juuri nyt, niin kiinalainen huone ei pysty vastaamaan.

Mitä ymmärtäminen sitten vaatii. Voidaan ajatella, että ihminen joka vain muistaa ulkoa vastaukset yhteenlaskuihin, ei osaa laskea. Mistä sitten tietää, että joku osaa laskea? Muistava antaa samat vastaukset jos vain oletetaan, että muistista kaikki löytyy. Laskusäännöillä voi periaatteessa tuottaa loputtomasti, mutta käytännössä on rajoituksia. Miten primitiiviset laskimet laskee? Tämä tuntuu oleelliselta ajatukselta, ja se pitäisi itselleen selvittää. Laskin osaa laskea, taulukko ei, mutta kumpikaan ei pysty antamaan loputtomasti vastauksia. Kiinalaisessa huoneessa ei tietenkään ole kysymys muistista hakemisten ja muiden monimutkaisempien toimitusten välillä, vaan kyse on ymmärtämisestä. Laskin ei ymmärrä yhteenlaskua, vaikka laskee ihan pätevästi? Tarvitaanko ymmärtämiseen siis tietoisuutta. Kiinalainen huone ei ymmärrä kiinaa, koska säännöt ja muisti ovat ulkopuolella, asioita ei yhdistellä tietoisuudessa. Mutta tietoisuus sitten syntyykin monimutkaisten toimitusten kautta sisäiseksi malliksi, jota homunculusu ei katso, koska homunculus on itse se malli tai mitä. En tiedä näitä niin tarkkaan. Pitää pienemmistä ongelmista lähteä liikkeelle, eikä asioista joiden määritelmiä ei tiedä, ainoastaan nimet.

Ilmeisesti kuljen kohti zombie-ongelmaa. Voiko ihmisaivoista poistaa jotain, että tietoisuus häviää, mutta käyttäytyminen säilyy. Mikä käyttäytyminen vaatii tietoisuudeen, mutta kun voimme mitata vain sitä milloin näyttää tietoisuudelta. Joitain toimintoja voi poistaa ilman, että tietoisuus vähenee. Tai ehkäpä parempi sanoa, että se vähenee aina. Mutta joihinkin toimintoihin tietoisuus liittyy enemmän kuin toisiin.

Selvitettäväksi myös tuo asioiden laittaminen muistiin. Vain pientä määrää asioita pystyy käsittelemään. Toimitukset pitää oppia ulkomuistiin, sitten vasta voi tehdä taas monimutkaisempia. Eli moniosaiset ongelmat pitää ensin yhdistellä osina, että koskaan ei neljää useampaa osaa ole ongelmassa.

Vaikka päätteet noudattaa sääntöjä, niin lauseita ei ole mahdollista ymmärtää siten, että päätteestä joutuu merkityksen päättelemään. Päätteellisen muodon tarkoitus pitää olla kokonaisena palikkana päässä. Monimutkaisten lauseiden ymmärtämiseen tarvitsee lauseenpätkien tarkoituksen muistamistamista yhtenä palikkana. Toki eroa on siinä kuinka montaa palikkaa pystyy jongleeraamaan kerralla. Nerot kykenevät pitämään useita. Tavalliset voivat opiskella jo löydetyt muodot ja löytämään niiden perusteella uusia muotoja, mutta jos nerot pystyvät pitämään mielessään suuremman määrän osia, niin kykenevät ihan erilaiseen luovaan yhdistelyyn. Tätä voisi miettiä työmuistin rajoituksen ja ongelmanratkaisun kannalta. Yksi kuusipaikkaisen työmuistin omaava pystyy ratkaisemaan ongelmia joihin vaaditaan kuinka monta neljäpaikkaisen työmuistin omaavaa. Tämän mallintamiseen tahdon.

Tamara Drewe ja Rakkaat rikkaat ystävät

Katsoin puolet elokuvasta Rakkaat rikkaat ystävät. Pidin siitä. Se oli draamakomedia keski-ikäisistä naisista. Rikkaita snobeja, paitsi tietysti Jennifer Anistonin esittämä Olivia, joka oli lopettanut opettajantyönsä ja oli köyhä siivooja sen takia. Olivian köyhyys oli kai se joku jännite. Vaikka oli siinä muutakin. Se oli vain elokuva siitä millaista elämä on. Henkilöistä pystyi pitämään, koska ne vaikuttivat todelta.

Tamara Drewe, jonka katsoin tänään oli draamakomedia, mutta se ei ollut uskottava eikä pidettävä. Henkilöhahmot oli jaettu hyviin ja pahoihin. Hyvät ymmärsivät, pahat eivät. Hyvillä oli stereotyyppisiä hyviksi ajateltuja piirteitä, kuten oikeudenmukaisuus ja syvällisyys, materian halveksunta. Huomasin elokuvan olevan tyhmä, kun paljastui ettei remonttihommia tekevä kotikyläänsä jumiutunut köyhä poika ollut pelkästään komea, vaan että hänellä oli ollut vielä joku grafiikkayritys. Vain syvällisyys, taitelijuus teki henkilöstä hyväksyttävän hyviksen ja rakkauden kohteen. Mies oli siis seksiobjekti, ei oikea henkilö. Hänessä ei ollut puutteita.

Elokuvassa oli siis hauskoja kohtia, mutta en vain pystynyt pitämään näistä hyviksistä. Heistä puuttui inhimillisyys.

Savon Sanomien Ripaoja yllättyy Halla-ahon tekopyhästä suhtautumisesta Benji-hyppyyn

Media kertoi kansanedustaja Jussi Halla-ahon tehneen benji-hypyn.

Se oli hämmentävä poliittinen avaus monikulttuurisuuskriitikolta. Mikä hänet sai näin omaksumaan polynesialaista alkuperää olevan nuorten miesten rohkeusriitin? Suomalainen mieshän hyppää, jos hyppää, vain ilman köyttä.

Noin kirjoittaa Martti Ripaoja Savon Sanomista Savon Sanomissa, tarkoituksena osoittaa kuinka Halla-ahon monikulttuurisuuskritiikki perustuu väärinkäsitykseen. Suomessa kun käytetään lainasanoja, eikä numerojärjestelmämmekään ole kotoperäinen ja sellaista. Suomi siis on aina ollut monikulttuurinen ja monikulttuurisuuden rajoittaminen aiheuttaa vain tappiota Suomelle. Ilman monikulttuurisuutta ei olisi benji-hyppyä, kirjoitustaitoa, maataloutta ja montaa ihanaa asiaa.

Ripaoja on yllättynyt, ettei Halla-aho monikulttuurisuuskriitikkona vastusta vierasta alkuperää olevaa benji-hyppyä. Tarkoittaako se, että olisi yllättävää jos Ripaoja vastustaisi "rippikoulua", jossa harjoitettaisiin benji-hypyn taustalla olevaa polynesialaista rituaalia. Joukko tokaluokkalaisia poikia ympärileikattaisiin perinteisin menetelmin, sitten hypittäisiin 10-30 metristä liaanien varassa, siten että maalina on, että olkapäät hipaisevat maata. Alhaalla tanssisi joukko naisia yläosattomissa. Turvajärjestelyihin kuuluisi silmämääräinen liaanin kestävyyden ja hyppääjän painon arviointi, ja se että hyppääjä edellisenä päivänä pidättäytyy seksistä. Niitä jotka eivät uskaltaisi hypätä pilkattaisiin pelkureiksi.

Julistan nyt selviksi asioiksi seuraavat:

Suomalaiset kannattavat monikulttuurisuutta, koska eivät vastusta benjihyppyä eikä pitsan syöntiä.

Suomalaiset vastustavat monikulttuurisuutta, koska tahtovat edelleen pitää ehdottomasti kiellettynä naisten ympärileikkauksen, lesken polttomurhaamisen miehen hautajaisissa ja yleisesti kaikenlaisen verikoston, vaikka kaikki osapuolet olisivat suostumuksensa antaneetkin.

Näiden asioiden toteamiseksi ei enää tarvitse kirjoittaa kolumneja.

Robocop saa tuhota koska on voimaton

Englannin mellakoita katsellessa olen miettinyt:

Poliisit varusteineen näyttävät elokuvan Robocopilta, mutta eivät käyttäydy samoin. Robocop kun nimenomaan käytti ylenmääräistä voimaa. Räjäytti bensa-asemat saadakseen murhattua niiden ryöstöä yrittäneet. Englannin näyttävästi varustautuneetkin poliisit ovat äärimmäisen varovaisia. Yhtä ihmistä pidättämään vaaditaan viisi poliisia. Mellakoijajoukkoa rauhoittamaan tarvitaan enemmän poliiseja kuin mellakoijia. Tämä perustuu siihen, että pidätettyjä on kohdeltava kunnioittavasti, heitä ei ole todistettu syyllisiksi. Tämä toimii, jos on varaa. Jos on enemmän poliiseja kuin mellakoijia. Ylipäätänsä kovat otteet sallitaan underdogille. Robocop saa mellestää, koska Detroitin rikollisongelma näytetään niin hirvittävänä. Altavastaajavapaustaistelija voi tehdä terroritekoja joita ylistetään, kuten vaikka Nelson Mandela tai muut. Poliisi Englannissa ei ole pystynyt puuttumaan, koska rauhaisassa maassa poliisi on oletettu voimakkaaksi. Voimaton uhka pitää lannistaa lempeästi. Täten pienen lapsen väkivaltaisen kohtauksen hillitsemiseen vaaditaan suurempi joukko ihmisiä, kuin väkivaltaisen aikuisen hillitsemiseen: Aikuinen on voimakas, ei viaton, ja sitä saa myös satuttaa.

Sekalaisten pätkien (joiden valikoitumiseen varmasti omat vinoutumani vaikuttavat) perusteella mellakoijat ovat liikkeellä, koska poliisi on voimaton ja koska tahtovat osoittaa, että poliisi on voimaton, poliisi on altavastaaja ja mellakoijat hallitsevat. Lukemani perusteella tälläinen kokemus näillä väitteillä höystettynä on luonut vastareaktion joka on odotettava: sympatia näitä entisiä altavastaajia kohtaan on loppunut. Altavastaajan rooliin joutuneet poliisit saavat tuen ja luvan koviin otteisiin. Valituiksi haluavat poliitiko tulevat lupaamaan kovempia otteita. Mielenosoittajat ovat osoittaneet poliisin voimattomaksi, rikkaat ja konservatiivit uhreiksi, ja seuraus on se että poliisi voimistuu ja konservatiivit kasvattavat suosiotaan.

Inhottavat kuvat, sympatiakivun tunteminen ja lääkäriys: kysymyksiä vain

Selvitettäväksi:

Anatomisten kuvastojen katsominen on iljettävää. Jotkut reagoivat herkemmin kuin toiset. Eräät esim. pyörtyvät nähdessään verta. Sellaiset eivät hakeudu lääkikseen. Inhoreaktion voimakkuus voiko ennustaa pärjäämistä lääkiksessä ja myöhemmin uralla jos vakioidaan muita seikkoja? Millä mittarilla inhoreaktiota on paras mitata, halvin, tarkin, mitä on inho?

Kaikkiin asioihin tottuu lopulta ainakin jonkun verran. Voivatko silti aiheuttaa inhoa ja stressiä kokeneissa lääkäreissä. Entä kivun näkeminen, tottuuko siihenkin, vai onko se jatkuva stressin lähde lääkäreillä. Mitä strategioita ja mekanismeja näiden tunteiden kanssa elämiseen käytetään? Mistä siis etsiä kirjallisuutta asiasta. Tai millä hakusanoilla.

Monesti on puhetta sisäisestä motivaatiosta (Lukujonossa on Daniel PinkinDrive) ja että palkinnot ja pakottaminen tappavat sisäisen motivaation. Eikö kuitenkin ole niin, että jos palkintoihin ja pakottamiseen on jouduttu turvautumaan, niin sisäinen motivaatio on ollut jo kuollut.

Sisäisen motivaation voi tuhota pakottamalla. Pakottamista tarvitaan vain silloin, kun itse ei halua, jolloin asia tuntuu vastenmieliseltä. Se voi johtua vastenmieliseltä päänsäryn tai väsymyksen tai minkä tahansa takia, mutta jos tuon mielihyvän estävän tilan aikana pakotetaan tekemään jotain ennen mielihyvää tuottanutta harrastetta, niin harrasteeseen luodaan assosiaatio epämiellyttävään tunteeseen. Tulee mieleen somaattisen merkit Antonio Damasion kirjasta Descartesin virhe (vaikka jäi asia vähän epäselväksi, siksi hankalalukuinen kirja oli). Yökötyksen tunne esimerkiksi assosioituu jo yhden kokemuksen jälkeen helposti johonkin makuun tai hajuun. Eri asioihin syntyy assosiaatioita erilaisilla herkkyydellä. Yökötykseen helposti ainakin maut ja hajut. (Taisin sen jo sanoakin)

Ongelma onkin lopettaa kiva ajoissa. Urheilusta tulee monesti kiva olo, kunnes tulee aivan karmea. Jos maksimoi kertasuorituksen keston, niin pääsee karmeaan oloon eikä liikunta tule tavaksi.

Lahjonta tekee saman. Silloin lahjan saaja, jos pitää lahjaa itsessään motivoivana, pakottaa lahjan toivossa itsensä tekemään toimea pidempään kuin se tuntuu mukavalta itsessään aina siihen, asti että toimi muuttuu niin epämiellyttäväksi, ettei lahjan arvo enää vastaa toimen epämiellyttävyyttä. Toimesta jää mieleen kuva miellyttävänä vain lahjan ansiosta. Kuva toimesta ilman lahjaa on negatiivinen, eikä siihen kannata siis ryhtyä, jos ei tule hyvää syytä, esim. jos joku ei pakota tai tarjoa vastineeksi lahjaa.

Samoin liikuntaharrastuksessa moni, joka motivoi itseään terveys ja ulkonäköhyödyillä nähtyään vaikka jonkun asiaan liittyvän televisiodokumentin onnistuu tekemään liikunnasta mielikuvissa sen arvoista ainoastaan ulkonäkö ja terveys-motivaatioiden avulla, ja kun ne poistuvat (esim. televisiodokumentin argumentit unohtuvat aktiivisesta mielestä) ei liikuntakaan enää maistu.

...

Virtuoosimuusikkoja, superurheilutähtiä sun muita on varmasti monia kovasti painostettu pienenä tulevan ammattinsa pariin. Taustalta usein löytyy piiskurivanhempi. Suurin haaste tulee murrosiässä. Sitä aiemmin halu vanhempien miellyttämiseen on luontaisesti motivoiva, mutta kun murrosiässä vanhempien inhimillisyys paljastuu ja ikätovereiden maailman tärkeys korostuu, niin vanhemmilla on todella haaste pitää yllä harrastetta. Äidin toiveesta harjoittelu ei 14-vuotiaalle ole välttämättä enää kolmen päivittäisen harjoitustunnin arvoista. Monet nuoret lupaukset varmaan lopettavat tässä vaiheessa. Riitautuvat vanhempiensa kanssa, muuttavat pois kotoa. Joillekin tekemistä on kuitenkin tullut osa persoonaa. Muiden voittamisen tavoitteet on omaksuttu vanhemmilta ja nielaistu omiksi tavoitteiksi. Tärkeää on varmasti että lapsi on sosiaalisessa ympäristössä jossa muilla lapsilla on samanlaiset piiskurivanhemmat. Tennissiirtolassa tennis on hyvä tapa tehdä vaikutus muihin nuoriin, ja siellä tennis on motivoivampaa kuin perusyläasteella.

Kun jotain osaa, niin se on motivoivaa, mutta osaamisella pitää saada sosiaalista arvostusta. vaikka jokainen joka osaa kävellä osaa monimutkaisen kognitiivisen ongelman. He ovat harjoittelulla myös tulleet siinä mestarillisiksi. Se ei kuitenkaan itsessään ole motivoivaa jos siihen ei liity jotain sosiaalista mahdollista saavutusta. Jos se olisi harvinainen taito, niin se tuottaisi enemmän iloa ja ihmetystä itsessä.

Jokainen onnistuu motivoimaan itsensä harjoittelemaan kävelyä ne Gladwellin 10 000 tuntia ja heistä tulee mestarikävelijöitä. Se, että jaksaa harjoitella kitarointia 10 000 tuntia vaatii erilaisen persoonallisuuspiirteen ja luultavasti täytyy onnistua harjoitellessa kuvittelemaan millaisia sosiaalisia palkintoja kitarointi tuottaa. Kun tämän jutun osaan, niin minua arvostetaan enemmän.

Ehkä pitäisi selvittää itselleni mikä autisteja motivoi siihen mitä ikinä autistit sitten tekevätkään.

Aikaan saaminen on haastavaa. Yritän laskea, mutta se on vaikeaa tavalla jota en ehkä osaa hyödyllisellä tavalla nimetä. On vaikea ohjata tarkkaavaisuutta, selvittää itselleen mitä lause tarkoittaa, ehkä työmuisti ei oikein toimi.

Nyt olen väsynyt. Nukuin vähän. Asia voi liittyä siihen, nälkään, johonkin häiritsevään ajatukseen tai mihin tahansa. Ei kuitenkaan ole kauhean selvää, eikä ilmeistä että mistä työmuistikapasiteetin tai tarkkaavaisuuden hetkelliset vaihtelut milloinkin johtuvat, ja siten on siis vaikea tietää mitä asialle kannattaisi tehdä. Kuppi kahvia? Päiväunet? Jotain syömistä? Tarkkaavaisuutta voi varmaan kohdentaa innostuksella, mutta mistä senkään löytää. Ja voiko olla sittenkin niin päin, että innottomuus ja levottomuus ovat oireita siitä, että työmuistikapasiteetti on alhainen.

Kirjassa overflowing brain keskusteltiin paljon siitä, voiko harjoituksella ja vaikka ritalinilla parantaa työmuistikapasiteettia. Kyllä pystyy. Mutta nyt minua kiinnostaisi miten esim. päivän tai viikon mittaan vaihteleva tarkkaavaisuuskyky vaihtelee.

Olisi myös hyvä tietää, että onko hyvä vain pakottaa itseään tekemään, vaikka tuntuu vaikealta, ja mihin asti on hyvä pakottaa. Jos inspiraatiota jää odottamaan, niin aika vähän tulee tehtyä. Motivaatio ja tarkkaavaisuus liittyvät yhteen, supersaavuttajat omaavat supermotivaation, mutta mistä se on saatu. Useilla on tietysti ollut ulkoisena motivaattorina piiskurivanhempi. Joillain ehkä vain sisäinen epävarmuus. Uskon motivaation liittyvän paljon sosiaalisen kanssakäymiseen ja sen potentiaaliin. Teot joilla saa edes kuviteltua ihailua ja hyväksyntää ovat motivoivia niiden primitiviisiempian nälkään ja janoon sun muihin liittyvien lisäksi. Saavutuksia arvioidaan sosiaalisen palautteen perusteella. Toki sosiaalinen palaute voi olla sisäistä. Jotkut kun ovat tyytyväisiä silloin kun tietävät että muiden pitäisi ihailla heitä, vaikka todellisuudessa ihailijoita ei löydykään.

Huomaan tämän, että jonkun asian oppimiseen sosiaaliset ajatukset motivoivat voimakkaasti ja toisessa tilanteessa lannistaa. Onko jonkun asian oppiminen turhaa riippuu siitä, että kuvittelenko sen sosiaalista arvostusta lisääväksi. Tämä on tärkeä asia muistettaviksi oppilaiden motivointia miettiessä. Kitaran soitto on jostain syystä motivoivampaa kuin koulutehtävät, ja se syy on ihailu. Jos et pysty kuvittelemaan, että miksi joku taito tuo ihailua ja voimaa, niin se ei motivoi. Nopea palaute kehittymisestä on tärkeää, ja tietokonepelissä onnistuu itsensä huijaamaan motivoituneeksi, mutta uskon että sielläkin onnistumisen hyvältä tuntumisen taustalla on ajatus sosiaalisesta hyväksynnästä, tai ideaalisesti dominoinnista. Väkivaltapelit simuloivat dominanssia ja voimaa. Siksi on motivoivaa ampua ihmishahmoja, ei niinkään maalitauluja.

Siivoaminen on kuluttamista

Jos siivoan, niin se on kuluttamista, siinä mielessä kuin jäätelön ostaminen on kuluttamista. Hankin nautittavaa asiaa josta voin sitten nauttia. Voin nauttia siivosta.

Jos suunnittelen järjestystä, tai parasta siivousmetodia, tai jopa laitetta, niin sijoitan. Suunnittelemalla ei huoneeni siistiydy, enkä ole siivoamalla ostanut nautittavaa jäätelöä. Suunnittelemalla olen ehkä luonut myöhempää siisteyttä jota saa halvemmalla (kun siivoustavat ovat paremmin suuniteltuja, tehokkaampia)

Jos keksin siivousmetodin ja suunnitelman joka on optimaalinen, niin se on helppo jakaa naapurille. En menetä siinä mitään. Mutta minä olen käyttänyt aikaani suunnitteluun, ja sen seurauksena suunnittelun ajan elänyt sotkussa. Naapuri ei ole suunnitellut, vaan siivonnut, on nauttinut siistiydestä. Jos jaan metodini, niin hän nauttii sen tuomista tehokkuuseduista. Minun kokonaistehokkuuteni on kasvanut. Kannatti käyttää aikaa metodin luomiseen. Silti maksimihyödyn on saanut naapuri, joka on vain keskittynyt käytäntöön ja uusimpien metodien käyttöönottoon, kun joku muu on ne valmistanut.

Voidaan kehittää laite. Sitä pidetään ranteessa, mutta se yhteydessä mittareihin, joita on aseteltu ympäri kehoa. Se tarkkailee sydänsähkökäyrää, aivosähkökäyrää, pulssia, verenpainetta, verensokeria ja muita sellaisia asioita. Laite kertoo mitä paras tilastotieto ja siitä tehdyt hienoimmat mallit kertovat minkäkinlaisten muutosten vaikutuksesta odotettuun elinikään. Normaalit sokerinvaihtelut, ja jos pitkäelämä vaatii vaikka paastoja, niin sellaisetkin sokerinvaihtelut vaikuttavat siihen. Kun muutos alkaa, ei tiedetä sen vaikutuksia, joten laskukaavan pitää olla maltillinen. Ei voida vetää suoraa viivaa: sokerit laskee kuolet viiden tunnin päästä, nesteytys laskee kuolet pian.

No jos voitaisiin kehittää tällainen kehittynyt laite, niin sen säännöllisellä seuraamisella voisi tuunata elintapojaan antamaan kaavan mukaan maksimaalisen eliniän. Voisi silti olettaa, että jos todella seuraa laitteen arvoa, niin laite yliarvioi. Tämä siis, jos laitteen katsominen, ja kuolemisestaan huolehtiminen alentaisi odotettua elinikää tavalla, jota laite ei pysty havaitsemaan. Ehkä laitteen pitäisi tietää milloin sitä katsotaan, ja laskea katsomisen alentavan elinikää. Tai se voisi toki havaita katsomisen aiheuttamat muutokset muilla tavoin, ja varmastihan se havaitsisi muutoksia kun katsotaan. Jos katsoo lukemaa, joka kertoo odotetun eliniän laskeneen enemmän, kuin kulunut aika, niin tämä aiheuttaisi stressireaktion, joka yhä enemmän alentaisi odotettua elinaikaa. Lopulta kierre pysähtyisi. Kuolemasta huolehtiminen ja stressaantuminen laitetta seuraamalla tuskin tappaisi välittömästi. Stressi lopulta helpottaisi. Lopulta ehkä löytyisi tasapaino, jolla laitteen antama tieto motivoisi parantamaan elintapoja enemmän kuin sen aiheuttama stressi tappaisi. Voisihan laite katsottaessa antaa stressin vähentäjää, ja kieltäytyä näyttämästä tietoja liian usein tai muutenkin stressaantuneeseen aikaan.

Se voisi myös ohjailla muilla tavoin. Antaa kehoituksia liikkumiseen tai syömiseen liittyen. Kehotuksia pitäisi antaa tavoilla joita on mukava noudattaa tai ainakin helppo. Jos laitteella on jumalallinen auktoriteetti niin sen ehdotuksiin alistuminen on helppoa. Jos laite osaa manipuloivasti (paras tapa manipuloida on saada ihmiset nauttimaan, hyvää mieltä tuottamalla, sitenhän huumeet manipuloi, siten lasten hoitaminen on palkitsevampaa kuin vanhusten, koska vanhusten hoitoon ei ole kehittynyt manipuloivaa palkitsemisjärjestelmää, ei ainakaan niin voimakasta kuin lasten hoitoon. ) eli jos laite osaa manipuloivasti auttaa parempaan elämään, niin hyvä. Lopulta laitehan voisi hallita koko elämää. Laitetta ohjelmoimalla ohjaisi henkilöä. Laitteen tavoitteet pääsisivät manipuloimalla nokkelasti ihmisen tavoitteiden ohi. Laite voisi yhtä helposti tappaa kuin pitää elossa. Ja mitä laitteen pitäisi maksimoida. Elinikä. Onko se hyvä asia maksimoida, vai onnellisuus. Jos joku hetkellinen mielihyvä, niin laite on helppo tehdä, tai sitä ei edes tarvita. Ihmisellä on jo se laite, joka käskee: ota heroiinia.

Naiset keskustelee

Kuuntelin Science Saturday: Caseic Edition bloggingheadsista. Kuuntelin, en siis katsellut. Äänten perusteella naiset olivat hyvin viehättäviä. Kun nyt myöhemmin katsoin kuvat, niin tämä oli totta. Erityisesti haastateltava Christina Apagakis kuulostaa ja näyttää hyvin viehättävältä. Viehättävyys ei kuitenkaan kuulosta tai näytä samalta kuin tieteellinen uskottavuus. Apagakiksen älymuskelit ja kredentiaalit ovat vaikuttavia, mutta suurimmassa osassa tilanteita tieteellinenkin uskottavuus ja auktoriteetti tehdään aivan toisten vaikutelmien perusteella. Ja varmasti nuo vaikutelmat vaikuttavat salaa myös sellaisiin päätöksiin, jotka pyritään tekemään nimenomaan aidon tieteellisen osaamisen, ei pintapuolisen vaikutelman perusteella.

Toki viehättävyydellä saa ihan muita apuja varmasti. Viehättävät nuoret naistoimittajat saavat haastateltavia helpommin kuin rumat nuoret miehet.

Naisellinen tapa mieltyy minulle hyvin sosiaalisena, sovittelevana. Bloggingheads dialogissa naiset kehuivat toisiaan paljon ja säestivät keskustelua monilla muilla sosiaalista liukkaitta luovilla keinoilla. Nämä ovat myös persoonallisuuseroja eikä mitään absoluuttisia sukupuoliasioita, mutta naiset vaikuttavat mukavammilta. Onko asiasisältöä helpompi oppia tällä tavalla? Olisiko myös niin, että naiset lieventävät väitteitään enemmän: I think, like, kind of.

Kanssakäyminen kaikesta huolimatta oli hyvin erilaista kuin ne dialogit ja econtalkit joita yleensä kuuntelen. Tämä lisää nyt kiinnostustani selvittää mikä kanssakäymiseen vaikuttaa. Mitähän pitäisi lukea. Miten naisparit, miesparit, sekaparit ja kolmikot viestivät erilaisilla sukupuolikombinaatioilla.

Esim jos on kolme miestä, joista yksi ei osallistu keskusteluun (näyttelijä esim.) tai pelkästään kaksi miestä, niin puhuvatko kaksi puhuvaa miestä enemmän vai vähemmän kun on yksi hiljainen mies mukana.

Mielenkiintoista keskustelussa oli. Opin, että Emmentaali on kainalojuusto ja Limburger jalkajuusto. Limburgerissa on sama haju kuin jaloissa, joten hyttyset, jotka purevat nilkkaan (eli jalkahajuan perusteella löytävät ihmisen) huijaantuvat ja kerääntyvät juustoviipaleen ympärille.

Hyttysten juustotesti on tietysti kiintoisa koe.

PhotoReading taitaa olla huijausta

Lukemattomien kirjojen lukematon määrä on saanut minutkin aina ajoittain innostumaan näistä speed-reading jutuista. Mutta skimming ei vain ole minua varten. Ehkäpä tutkimuksesta voi löytyä jotain oivalluksia, mutta speed-reading oppaat ja varsinkin photoreading jutut kannattaa jättää omaan arvoonsa. Too good to be true.

Lainasin kirjastosta nimittäin PhotoReading Whole Mind System. Olin muuta kirjaa etsimässä, mutta poimin tämänkin, yliopiston kirjasto antoi uskottavuutta. Ei pitäisi yliopiston kirjastossa on kaikkea mahdollista. No bullshit mittarit alkoi heti hälyyttää, liikaa emotion-sanoja ja ylisanoja. Liikaa anekdooteilla "todistamista". Luin Wikipedia-sivun asiasta. Kirja menee palautukseen.

Yksi suunnitelma taas itselle: pidä kirjaa kirjoista jotka jää kesken. ja miksi jää kesken.

Kävin katsomassa Melancholian. Se oli ahdistava. Antonio Damasion vaikealukuisessa kirjassa Descartesin virhe puhuttiin Tristan ja Isolden taikajuomista oksitosiinin ja tunteiden kemiallisten perusteiden yhteydessä. Damasio sai minut lainaamaan oopperan kirjastosta. Ja kuule, sehän oli sen elokuvan musiikki tämä oopperan alkusoitto. En olisi muuten sitä ikinä arvannut, enkä keksinyt mistä tuon lumoavan musiikin keksisi. Noh. nyt kuuntelemaan loppuoopperaa. Kaameaa kiljuntaahan tämä ooppera on.

Kaikessa ajattelussani puute on lyhytjänteisyys. Tänään mietin, että oliko luokattomalla lukiolla vaikutusta lukiolaisten hyvinvointiin. Oma hypoteesini on, että luokaton lukio laski sitä. Sitä ajaneiden hypoteesi oli tietenkin että se nosti. Nyt pitäisi miettiä mitä mittareita. Tietysti on todennäköistä, että asiaa on tutkittu. Eikö mitään sitten ole havaittu. Kaikesta huolimatta pitäisi hakea ja etsiä tutkimuksia. Olisi hyvä olla journalisti, tähtijournalisti joka saa seurata. Toki en pystyisi, kun mikään juttu ei valmistuisi.

Mietin taas myös kolmen miehen ja kahden miehen ryhmiä. Olisiko niin, että jos on kolmen miehen ryhmä, jossa yksi miehistä ei osallistu keskusteluun, niin olisiko keskustelu vähäisempää kahden miehen kesken, kuin silloin kun he olisivat vain kahden. Tätäkin on varmasti tutkittu.

Myös readability käsitettä pitäisi selvittää. En tiedä siitä mitään.

Mietin, että jonkun pitäisi kirjoittaa artikkeli kirjastosta. Siitä pitäisi selvitä, kuinka paljon kirjaston kirjoja on lainassa, ja mitä tapahtuisi jos kaikki olisivat palautuneet. Kuinka monta teosta laitetaan hankintaan päivittäin. Kuinka monta teosta poistetaan päivittäin. Miten toimivuutta tarkkaillaan. Onko lainat eriarvoisia. Miten hankinnoista päättäviä lahjotaan. Miten reagoidaan hankintaehdotus spämmiin. Kuinka paljon tulee tuloja myöhästymismaksuista. Kuinka paljon lainauksen hinnaksi muodostuu, mistä johtuvat valtakunnalliset erot.

Pitäisi varmaan perustaa nettilehti, jonka "arvovallalla" voisi sitten kysellä. Voi kysyä jos sanoo kirjoittavansa blogiin.

Pitäisi itseasiassa joko kirjoittaa itse tai löytää artikkeli, jossa olisi tutkittu tittelin ja affiliaation käyttöä. Mitä ovia avaa minkäkinlainen titteli, ja miten saa titteliään käyttää.

Mitä tietoa kaupungilla on kirjaston asioista. Pitää kysyä.

Sherman K. Steinin kirjan Strength in Numbersin loppuosa, jossa selitetään, miksi integrointi on mitä on ja miten päästään derivoimaan ja selitetään muutamia todistuksia, on hyvä. Itse ainakin sain innostusta ja luottamusta paneutua matematiikkaan, ja selvisi mistä oli kyse monessa lukiossa mekaanisesti tehdyssä toimituksessa. Aloittelijoillehan kirja on, minulle. Hyvä kirja, tai sen loppuosa. Alku ei, liikaa politiikkaa.

Pyrkimyksessä saada aikaan asioita, onko ensimmäinen askel lukea David Allenin Getting Things Done. Tuskin.

Ensin on ehkä päästävä jostain esteistä eroon, kuten unettomuudesta, tai sellaisesta ongelmasta. Vai voiko Getting Things Done auttaa pääsemään eroon sellaisesta ongelmasta.

We are more likely to think that harmful things are intentional

When side effects of the action is a negative outcome, people are more willing to say that the agent caused the harm. This is not the case when the outcome is positive or helpful. Recent studies with children show that such effects are present as early as at three years of age, suggesting that we are endowed with a capacity that is more likely to perceive actions as intentional when they are morally bad than when they are morally good.

-Thus wrote Marc D. Hauser in Moral Minds pp. 51-52
Referencing:
Knobe J. : Intentional action in folk psychology: an experimental investigation
Knobe, J. :Intentional Action and Side Effects in Ordinary Language
Leslie, A. M., Knobe, J.& Cohen, A . Acting Intentionally and the Side-Effect Effect

Tim Harfordin elämän logiikassa kerrotaan mielenkiintoisista testeistä, jotka näyttävät miten syrjintää voi syntyä. En ole lukenut artikkelia, mutta linkkaan sen http://www.blogger.com/img/blank.gifkiinnostuneille: Experience-based discrimination: classroom games

On kuitenkin haitaksi, kun hän ei suostu mainitsemaankaan perinnöllisiä älykkyyseroja mahdollisina selityksinä, tai miksi ne eivät selittäisi.

"Lasten välinen ahtaasti määritelty tasa-arvo ei kestä kauaa. Leikkikoulussa mustat lapset jäävät samanlaisesta taustasta tulevien valkoisten jälkeen jo muutamassa kuukaudessa. Erot vain kasvavat ajan myötä. Lopulta ero keskimääräisen mustan ja valkoisen oppilaan välillä on kuin keskimääräisen neljäs- ja kahdeksasluokkalaisen välinen kuilu. Voiko kaikki johtua huonoista kouluista? Fryer ja Levitt luulivat ensin niin. Tutkimuksen edetessä selitys oli hylättävä. Vakuuttavampaa on väittää, etä lapset ovat rationaalisia. He tietävät kohtaavansa vihamielistä vastustusta työmarkkinoilla niin kuin yliopistollisen kokeen violetit työntekijät. Niinpä he eivät viitsi lukea läksyjään. "

Huomionarvoista on myös, että miksi pieneistä ennakkoluuloista lähtenyt kierre, pitää mustat alhaalla, mutta monet muut syrjityt ryhmät nousevat arvostetuiksi. Aasialaiset tulevat köyhistä oloista, miksi stereotyypit kiinalaisista ovat muodostuneet niin erilaisiksi kuin mustista.

Harford ilmaisee tärkeän asian: syrjintä ruokkii tietyssä määrin itseään, mutta on liian vahvaa väittää, että erot johtuvat ainoastaan sattumanvaraisesta syrjinnästä, joka on luonut itseään vahvistavat rakenteet kun yksilöt ovat reagoineet rationaalisesti kohtaamaansa syrjintään.

Tyler Cowen TED-talkissaan tekee samankaltaisen väitteen kuin se johon Sherman K. Steinin kirjassa puutuin. Tyler Cowen kaipaa, että yhdysvalloissa kunnioitettaisiin tiedemiehiä enemmän. Norman Borlaugin kuolemasta oli juttu NYT:n etusivulla, mutta se ei riitä. Cowenin mukaan Saksassa tiedemiehiä vielä kunnioitetaan.

Mutta miten Cowen on sitä mitannut. Kuulostaa siltä, että kyseessä on vain vaikutelma, jonka hän on saanut Saksan reissuiltaan, ja kuullut saksalaisilta ystäviltään. Saksalaisetkin kuitenkin tuppaavat inhoamaan USAa, ja mielellään lähtevät mukaan, kun yhdysvaltalainen alkaa mollata maansa kurjaa tilaa. Kontrastiksi saksalaiset esittelevät Saksan, jossa ollaan sivistyneitä. Mutta tuskinpa Saksassa kovin sivistyneitä ollaan.

Ainakaan Suomessa ei olla.

Nothing is transmitted by the genes

There are countless influences that may cause a person not to do well in a subject, none of which are transmitted by the genes.

Näin Sherman K. Stein Strength in Numbersissa. Lause on niin ilmiselvästi väärä, että en tajua millä ihmeellä Sherman on itsensä sokaissut.

Strength in Numbers: ulkomailla ollaan sivistyneempiä

I have asked foreign visitors whether cartoonists in their countries poke fun of mathematics. "Certainly not," is their universal response, "mathematics is highly regarded and seen as necessary by the ordinary person."

Näin väittää Sherman K. Stein kirjassaan Strength in Numbers. Hän luultavasti pitää itseään kosmopoliittina, onhan hänellä ulkomaisia ystäviä, mutta tuollaisen kirjoittaminen paljastaa äärimmäisen keskittymiseen omaan kokemuspiiriin ja käsitykseen, että ulkomaailma olisi erilainen ja jalompi. Ehkä hänen ulkomaalaiset ystävänsä ovat olleet pohjois-koreasta tai neuvostoliitosta, mutta vapaassa yhteiskunnassa ihmiset varmasti päivittelevät hankalia pakollisia aineita. Kirjoittaja väittää myös, että kouluaineista päivitellään nimenomaan matematiikkaa. Itse väitän, että vieraat kielet, sekä kielioppi ovat yhtä lailla päivittelyn aiheena. Myös yhdysvalloissa. Stein vaatii julkista keskustelua vastuuseen. Sarjakuvissa pitäisi esittää matematiikka myönteisesti. plääh.

Kirjassa on paljon mielenkiintoista, mutta välillä häiritsee, kun poliittinen kanta tulee niin voimakkaasti esiin. Näkymätöntä kättä vastaan on jotain aihepiirin ulkopuolisia heittoja. Se, että hän hylkää väitteet älykkyyseroista absurdeina tekee hallaa koulutuspolitiikkojen arvioinneissa. Oppilasaineksella on väliä.

Strength in Numbersissa älykkyysosamäärä osoitetaan pöhköksi mittariksi

Kirjassaan Strength in Numbers luvussa neljä Sherman K. Stein ohittaa älykkyysosamäärän aivan pöhkönä ideana. Hän perustelee

-J.P. Guilford osoitti, että on yli 50 tapaa olla älykäs.
-Älykkyystesti voi mitata vain kykyä pärjätä älykkyystestissä
-Vanhempien painostus koulussa pärjäämiseen ennustaa paremmin kuin IQ. (viittaa Daniel Golemanin artikkeliin "seventy five years later, study is still tracking geniuses" NYT
-Tahdonvoimalla ja motivaatiolla on suuri merkitys
-Craniometry oli huuhaata
-Stephen J. Gouldin Mismeasure of Man on paras teos aiheesta
-100 000 vuotta on aivan liian lyhyt aika, että aivoissa voisi tapahtua geneettistä muutosta ja yksilöiden välillä enemmän variaatiota kuin rotujen välillä, joten rotujen älykkyysosamäärästä on turha puhua.

Yksikään näistä argumenteista ei vakuuta minua siitä, että IQ on tarpeeton ja käyttökelvoton mittari, jota ilman maailma olisi yhtä hyvä paikka, vaikka sitä Sherman K. Stein väittääkin.

kivivuori: rikollisten veljeys. jatkoa lukemismuistiinpanoihin

Eilen kirjoitin "Aluksi Kivivuori puolustaa kaunokirjallisuuden käyttämistä lähteenä sosiaalipsykologiassa. Ei keskustele juuri lainkaan sen ongelmista."

Se ei pidä paikkaansa, sillä Kivivuori myöhemmin kirjassaan kirjoittaa seuraavasti:

Mutta miten valikoituneita laadullisen tutkimuksen "anekdootit" ovat? Eikö olisi mahdollista kirjoittaa kirja, joka toistaisi kerta kerran jälkeen esimerkkejä rikollisten jylhästä uhrautuvuudesta, itsepintaisesta vaikenemisesta kuulusteluissa ja kaverin auttamisesta viimeiseen hengenvetoon? Epäilemätä olisi. --- Siksi on ollut hyödyllistä tarkastella kuvaa, joka samoista ilmiöistä syntyy määrällisten tutkimusten perusteella."

Kirjan peruskeissi on, että rikollisten parissa on esiintyy koko maailmassa ja eri aikoina yhteisinä piirteinä epäluuloisuus ja valmius pettämiseen yhdistettynä lojaalisuuden vakuutteluun. Mitä enemmän puhuu luotettavuuden tärkeydestä, sitä epäluotettavampi rikollinen tuntuu olevan. Kirjassa pohditaan myös sitä, kuinka luottamuspulan ympäristössä epäluuloisuus, uskottavan uhan väkivaltainen signalointi ja pettämisalttius ovat rationaalisia tapoja toimia, mutta samalla rikolliseksi valikoituvat juuri sellaiset, jotka ovat taipuvaisia epäluuloisuuteen ja impulsiivisuuteen ja väkivaltaisuuteen.

Kirja oli kiinnostava. Sen hinta on kirjakaupoissa suolainen, ei kannata ostaa. Mutta jos kirjastosta löytyy, niin ihan kiinnostava ja nopea lukukokemus.

STUDY: iPad Readers Are A Bunch Of Skimmers

STUDY: iPad Readers Are A Bunch Of Skimmers

En ota kantaa kuinka luotettava, mutta törmäsinpä tämmöiseen. Pohdin nyt Kindlen ja iPadin välillä. Joskus vielä jaksan oikein googlettaa, että löytyisikö lukemistulosvertailuja Kindlen ja iPadin välillä. Ja ihan oikeita tutkimuksia.

Livebloggausta Janne Kivivuoren teoksesta Rikollisten Veljeys.

Lukemisen keskeyttäminen muistiinpanojen tekemiseen saattaa aiheuttaa kovasti hallaa lukemiselleni. Yritän silti, kun lukiessa syntyy paljon ajatuksia. Kun kirjoitan jotain muistiin, niin ehkä myöhemmin voin palata tarkastamaan lähdeviitteitä ja ehkä vastailla kysymyksiin joita teksti on herättänyt.

Nimi kuulosti tutulta. Ei kuitenkaan tämä dosentti, vaan romaanihenkilö pohjan tähden alta. Tuttu nimi (jonka tuttuuden lähdettä en aluksi muistanut) kiinnitti huomion. Ehkä minun pitää ottaa joku taiteilijanimi, jonka kaikki muistavat. Juutas Käkriäinen vaikka.

...
Aluksi Kivivuori puolustaa kaunokirjallisuuden käyttämistä lähteenä sosiaalipsykologiassa. Ei keskustele juuri lainkaan sen ongelmista. Romaanit, jotka eivät katoa historian unhoon, kun eivät valikoidu realistisuuden perusteella. Se, että romaanin kirjoittaja on hyvin valikoiva seula, joka tarkoituksella värittää omiin ennakkoluuloihinsa sopien hyvinkin avoimesti, ja se, että myös lukijakunta on äärimmäisen valikoiva seula ja sen lisäksi kun vielä tutkija aikoo lukijakunnan valitsemista teoksista saada jotain tietoa empiirisestä todellisuudesta tietyissä sosiaalisegmenteissä (tässä tapauksessa rikollisuudesta ja rikollisten välisistä sosiaalisista suhteista) niin ei voida puhua, että mitään testattavaa saataisiin. Kirjallisuuden käyttäminen mahdollistaa tukevien anekdoottien löytämisen. Kivivuoren kirjassa maininnat vaikka Putkinotkosta tai Hurskaasta Kurjuudesta ovat kyllä kiinnostavia ja viehättäviä, mutta oikeaan tietoon pääsemisen tavoitteen kannalta ne ovat jopa haitallisia. Ne vain lukkiuttavat valmiisiin ennakkokäsityksiin ja antavat valheellista tukea.
...

"Tutkijat selittivät koetuloksia niin, että luonnonvalinnan tuottamaan ihmismielen varustukseen kuuluu petkuttajien tunnistamiskyky, englanniksi domain specific cheater detection module. "

Näin Kivivuori kirjoitti Toobyn ja Cosmideksen päätelmistä, joita he tekivät vanhan Wasonin korttivalintatestin perusteella. Uskoisin kuitenkin, että tuon vanhan tutkimuksen päätelmien vahvuus ja tuki nimenomaan cheater detection modulelle on kumottu. Domeenispesifisyys on varmasti totta, samoin kehittynyt kyky havaita nimenomaan huijareita. Korttivalintatestin erot eivät kuitenkaan ilmeisesti johtuneet siitä, että huijareita olisi erityisen helppo havaita, vaan arkipäivän tilanteisiin liittyvät testit jotka eivät liity huijaamiseen ovat samalla tavalla ihmiselle helpompia kuin puhtaan loogiset.

On tieteen ongelma, jos yhä viitataan tuohon tutkimukseen huijarinhavaintodomeenin todisteena. En usko, että Cosmides tai Toobykaan enää selittäisivät koetuloksia siten, kuin he selittivät silloin. Tiede on edistynyt.

Kivivuori mainitsee tutkimuksia, joista käy ilmi, että ihmiset muistavat epäluotettaviksi kuvattujen ihmisten kasvoja keskimääräistä paremmin. Samoin ihmiset muistavat pelissä huijaavista (heitä on käsketty huijata, joten kyseessä ei ole valikoitunut) ihmisistä otettujen kasvokuvien kasvot paremmin kuin altruistisesti pelaavien, vaikka he eivät tiedä ketkä ovat huijareita. Kivivuori mainitsee naisten olevan altruistisempia. Miehet oletettavasti ovat epäluotettavampia. Muistetaanko miesten kasvoja siis paremmin? Vai häviääkö luotettavuusvaikutus muiden sukupuolivaikutusten alle? Ja mikä on sukupuolivaikutusten netto? muistaako miehet paremmin miesten vai naisten kasvoja, entä naiset. Ja millaisella tehtävänannolla, Millaisessa emootiossa. Myös näistä asioista voisin siis lukea enemmän.
...

Kirjassa mainittiin Osmo Soininvaaran harmittelevan kirjassaan Sata-Komitea, että poliittinen korrektius on haitannut sen tutkimista, miksi toiset ovat muita vaikeammin työllistettävissä. Mietin, että miksi Osmo Soininvaara on Hommakommentoijien ja muiden maahanmuuttokriitikkoänkyröiden suuttumuksen ja inhon kohteena, vaikka hän vihreissä on yksi lähimpänä maahanmuuttokriitikoiden näkökulmia tai lähestymistapoja. Osmo Soininvaara myös keskustelee hyvin ennakkoluulottamasti ja monipuolisesti näkökannat huomioon ottaen. Onko kyse siitä, että Osmo Soininvaara on tutustunut samoihin argumentteihin, mutta on silti eri mieltä. Onko melkein samaa mieltä oleminen inhottavampaa ihmisessä, kuin aivan erimieltä oleminen. Siis että Oikeiston vihatuin ajattelija vasemmiston keskuudesta on se, joka on lähimpänä vasemmistoa.

Tuo Soininvaaran kirja pitäisi laittaa lukulistalle, jos olisi sellainen.