Inhottavat kuvat, sympatiakivun tunteminen ja lääkäriys: kysymyksiä vain

Selvitettäväksi:

Anatomisten kuvastojen katsominen on iljettävää. Jotkut reagoivat herkemmin kuin toiset. Eräät esim. pyörtyvät nähdessään verta. Sellaiset eivät hakeudu lääkikseen. Inhoreaktion voimakkuus voiko ennustaa pärjäämistä lääkiksessä ja myöhemmin uralla jos vakioidaan muita seikkoja? Millä mittarilla inhoreaktiota on paras mitata, halvin, tarkin, mitä on inho?

Kaikkiin asioihin tottuu lopulta ainakin jonkun verran. Voivatko silti aiheuttaa inhoa ja stressiä kokeneissa lääkäreissä. Entä kivun näkeminen, tottuuko siihenkin, vai onko se jatkuva stressin lähde lääkäreillä. Mitä strategioita ja mekanismeja näiden tunteiden kanssa elämiseen käytetään? Mistä siis etsiä kirjallisuutta asiasta. Tai millä hakusanoilla.

Monesti on puhetta sisäisestä motivaatiosta (Lukujonossa on Daniel PinkinDrive) ja että palkinnot ja pakottaminen tappavat sisäisen motivaation. Eikö kuitenkin ole niin, että jos palkintoihin ja pakottamiseen on jouduttu turvautumaan, niin sisäinen motivaatio on ollut jo kuollut.

Sisäisen motivaation voi tuhota pakottamalla. Pakottamista tarvitaan vain silloin, kun itse ei halua, jolloin asia tuntuu vastenmieliseltä. Se voi johtua vastenmieliseltä päänsäryn tai väsymyksen tai minkä tahansa takia, mutta jos tuon mielihyvän estävän tilan aikana pakotetaan tekemään jotain ennen mielihyvää tuottanutta harrastetta, niin harrasteeseen luodaan assosiaatio epämiellyttävään tunteeseen. Tulee mieleen somaattisen merkit Antonio Damasion kirjasta Descartesin virhe (vaikka jäi asia vähän epäselväksi, siksi hankalalukuinen kirja oli). Yökötyksen tunne esimerkiksi assosioituu jo yhden kokemuksen jälkeen helposti johonkin makuun tai hajuun. Eri asioihin syntyy assosiaatioita erilaisilla herkkyydellä. Yökötykseen helposti ainakin maut ja hajut. (Taisin sen jo sanoakin)

Ongelma onkin lopettaa kiva ajoissa. Urheilusta tulee monesti kiva olo, kunnes tulee aivan karmea. Jos maksimoi kertasuorituksen keston, niin pääsee karmeaan oloon eikä liikunta tule tavaksi.

Lahjonta tekee saman. Silloin lahjan saaja, jos pitää lahjaa itsessään motivoivana, pakottaa lahjan toivossa itsensä tekemään toimea pidempään kuin se tuntuu mukavalta itsessään aina siihen, asti että toimi muuttuu niin epämiellyttäväksi, ettei lahjan arvo enää vastaa toimen epämiellyttävyyttä. Toimesta jää mieleen kuva miellyttävänä vain lahjan ansiosta. Kuva toimesta ilman lahjaa on negatiivinen, eikä siihen kannata siis ryhtyä, jos ei tule hyvää syytä, esim. jos joku ei pakota tai tarjoa vastineeksi lahjaa.

Samoin liikuntaharrastuksessa moni, joka motivoi itseään terveys ja ulkonäköhyödyillä nähtyään vaikka jonkun asiaan liittyvän televisiodokumentin onnistuu tekemään liikunnasta mielikuvissa sen arvoista ainoastaan ulkonäkö ja terveys-motivaatioiden avulla, ja kun ne poistuvat (esim. televisiodokumentin argumentit unohtuvat aktiivisesta mielestä) ei liikuntakaan enää maistu.

...

Virtuoosimuusikkoja, superurheilutähtiä sun muita on varmasti monia kovasti painostettu pienenä tulevan ammattinsa pariin. Taustalta usein löytyy piiskurivanhempi. Suurin haaste tulee murrosiässä. Sitä aiemmin halu vanhempien miellyttämiseen on luontaisesti motivoiva, mutta kun murrosiässä vanhempien inhimillisyys paljastuu ja ikätovereiden maailman tärkeys korostuu, niin vanhemmilla on todella haaste pitää yllä harrastetta. Äidin toiveesta harjoittelu ei 14-vuotiaalle ole välttämättä enää kolmen päivittäisen harjoitustunnin arvoista. Monet nuoret lupaukset varmaan lopettavat tässä vaiheessa. Riitautuvat vanhempiensa kanssa, muuttavat pois kotoa. Joillekin tekemistä on kuitenkin tullut osa persoonaa. Muiden voittamisen tavoitteet on omaksuttu vanhemmilta ja nielaistu omiksi tavoitteiksi. Tärkeää on varmasti että lapsi on sosiaalisessa ympäristössä jossa muilla lapsilla on samanlaiset piiskurivanhemmat. Tennissiirtolassa tennis on hyvä tapa tehdä vaikutus muihin nuoriin, ja siellä tennis on motivoivampaa kuin perusyläasteella.

Kun jotain osaa, niin se on motivoivaa, mutta osaamisella pitää saada sosiaalista arvostusta. vaikka jokainen joka osaa kävellä osaa monimutkaisen kognitiivisen ongelman. He ovat harjoittelulla myös tulleet siinä mestarillisiksi. Se ei kuitenkaan itsessään ole motivoivaa jos siihen ei liity jotain sosiaalista mahdollista saavutusta. Jos se olisi harvinainen taito, niin se tuottaisi enemmän iloa ja ihmetystä itsessä.

Jokainen onnistuu motivoimaan itsensä harjoittelemaan kävelyä ne Gladwellin 10 000 tuntia ja heistä tulee mestarikävelijöitä. Se, että jaksaa harjoitella kitarointia 10 000 tuntia vaatii erilaisen persoonallisuuspiirteen ja luultavasti täytyy onnistua harjoitellessa kuvittelemaan millaisia sosiaalisia palkintoja kitarointi tuottaa. Kun tämän jutun osaan, niin minua arvostetaan enemmän.

Ehkä pitäisi selvittää itselleni mikä autisteja motivoi siihen mitä ikinä autistit sitten tekevätkään.

Aikaan saaminen on haastavaa. Yritän laskea, mutta se on vaikeaa tavalla jota en ehkä osaa hyödyllisellä tavalla nimetä. On vaikea ohjata tarkkaavaisuutta, selvittää itselleen mitä lause tarkoittaa, ehkä työmuisti ei oikein toimi.

Nyt olen väsynyt. Nukuin vähän. Asia voi liittyä siihen, nälkään, johonkin häiritsevään ajatukseen tai mihin tahansa. Ei kuitenkaan ole kauhean selvää, eikä ilmeistä että mistä työmuistikapasiteetin tai tarkkaavaisuuden hetkelliset vaihtelut milloinkin johtuvat, ja siten on siis vaikea tietää mitä asialle kannattaisi tehdä. Kuppi kahvia? Päiväunet? Jotain syömistä? Tarkkaavaisuutta voi varmaan kohdentaa innostuksella, mutta mistä senkään löytää. Ja voiko olla sittenkin niin päin, että innottomuus ja levottomuus ovat oireita siitä, että työmuistikapasiteetti on alhainen.

Kirjassa overflowing brain keskusteltiin paljon siitä, voiko harjoituksella ja vaikka ritalinilla parantaa työmuistikapasiteettia. Kyllä pystyy. Mutta nyt minua kiinnostaisi miten esim. päivän tai viikon mittaan vaihteleva tarkkaavaisuuskyky vaihtelee.

Olisi myös hyvä tietää, että onko hyvä vain pakottaa itseään tekemään, vaikka tuntuu vaikealta, ja mihin asti on hyvä pakottaa. Jos inspiraatiota jää odottamaan, niin aika vähän tulee tehtyä. Motivaatio ja tarkkaavaisuus liittyvät yhteen, supersaavuttajat omaavat supermotivaation, mutta mistä se on saatu. Useilla on tietysti ollut ulkoisena motivaattorina piiskurivanhempi. Joillain ehkä vain sisäinen epävarmuus. Uskon motivaation liittyvän paljon sosiaalisen kanssakäymiseen ja sen potentiaaliin. Teot joilla saa edes kuviteltua ihailua ja hyväksyntää ovat motivoivia niiden primitiviisiempian nälkään ja janoon sun muihin liittyvien lisäksi. Saavutuksia arvioidaan sosiaalisen palautteen perusteella. Toki sosiaalinen palaute voi olla sisäistä. Jotkut kun ovat tyytyväisiä silloin kun tietävät että muiden pitäisi ihailla heitä, vaikka todellisuudessa ihailijoita ei löydykään.

Huomaan tämän, että jonkun asian oppimiseen sosiaaliset ajatukset motivoivat voimakkaasti ja toisessa tilanteessa lannistaa. Onko jonkun asian oppiminen turhaa riippuu siitä, että kuvittelenko sen sosiaalista arvostusta lisääväksi. Tämä on tärkeä asia muistettaviksi oppilaiden motivointia miettiessä. Kitaran soitto on jostain syystä motivoivampaa kuin koulutehtävät, ja se syy on ihailu. Jos et pysty kuvittelemaan, että miksi joku taito tuo ihailua ja voimaa, niin se ei motivoi. Nopea palaute kehittymisestä on tärkeää, ja tietokonepelissä onnistuu itsensä huijaamaan motivoituneeksi, mutta uskon että sielläkin onnistumisen hyvältä tuntumisen taustalla on ajatus sosiaalisesta hyväksynnästä, tai ideaalisesti dominoinnista. Väkivaltapelit simuloivat dominanssia ja voimaa. Siksi on motivoivaa ampua ihmishahmoja, ei niinkään maalitauluja.

Siivoaminen on kuluttamista

Jos siivoan, niin se on kuluttamista, siinä mielessä kuin jäätelön ostaminen on kuluttamista. Hankin nautittavaa asiaa josta voin sitten nauttia. Voin nauttia siivosta.

Jos suunnittelen järjestystä, tai parasta siivousmetodia, tai jopa laitetta, niin sijoitan. Suunnittelemalla ei huoneeni siistiydy, enkä ole siivoamalla ostanut nautittavaa jäätelöä. Suunnittelemalla olen ehkä luonut myöhempää siisteyttä jota saa halvemmalla (kun siivoustavat ovat paremmin suuniteltuja, tehokkaampia)

Jos keksin siivousmetodin ja suunnitelman joka on optimaalinen, niin se on helppo jakaa naapurille. En menetä siinä mitään. Mutta minä olen käyttänyt aikaani suunnitteluun, ja sen seurauksena suunnittelun ajan elänyt sotkussa. Naapuri ei ole suunnitellut, vaan siivonnut, on nauttinut siistiydestä. Jos jaan metodini, niin hän nauttii sen tuomista tehokkuuseduista. Minun kokonaistehokkuuteni on kasvanut. Kannatti käyttää aikaa metodin luomiseen. Silti maksimihyödyn on saanut naapuri, joka on vain keskittynyt käytäntöön ja uusimpien metodien käyttöönottoon, kun joku muu on ne valmistanut.

Voidaan kehittää laite. Sitä pidetään ranteessa, mutta se yhteydessä mittareihin, joita on aseteltu ympäri kehoa. Se tarkkailee sydänsähkökäyrää, aivosähkökäyrää, pulssia, verenpainetta, verensokeria ja muita sellaisia asioita. Laite kertoo mitä paras tilastotieto ja siitä tehdyt hienoimmat mallit kertovat minkäkinlaisten muutosten vaikutuksesta odotettuun elinikään. Normaalit sokerinvaihtelut, ja jos pitkäelämä vaatii vaikka paastoja, niin sellaisetkin sokerinvaihtelut vaikuttavat siihen. Kun muutos alkaa, ei tiedetä sen vaikutuksia, joten laskukaavan pitää olla maltillinen. Ei voida vetää suoraa viivaa: sokerit laskee kuolet viiden tunnin päästä, nesteytys laskee kuolet pian.

No jos voitaisiin kehittää tällainen kehittynyt laite, niin sen säännöllisellä seuraamisella voisi tuunata elintapojaan antamaan kaavan mukaan maksimaalisen eliniän. Voisi silti olettaa, että jos todella seuraa laitteen arvoa, niin laite yliarvioi. Tämä siis, jos laitteen katsominen, ja kuolemisestaan huolehtiminen alentaisi odotettua elinikää tavalla, jota laite ei pysty havaitsemaan. Ehkä laitteen pitäisi tietää milloin sitä katsotaan, ja laskea katsomisen alentavan elinikää. Tai se voisi toki havaita katsomisen aiheuttamat muutokset muilla tavoin, ja varmastihan se havaitsisi muutoksia kun katsotaan. Jos katsoo lukemaa, joka kertoo odotetun eliniän laskeneen enemmän, kuin kulunut aika, niin tämä aiheuttaisi stressireaktion, joka yhä enemmän alentaisi odotettua elinaikaa. Lopulta kierre pysähtyisi. Kuolemasta huolehtiminen ja stressaantuminen laitetta seuraamalla tuskin tappaisi välittömästi. Stressi lopulta helpottaisi. Lopulta ehkä löytyisi tasapaino, jolla laitteen antama tieto motivoisi parantamaan elintapoja enemmän kuin sen aiheuttama stressi tappaisi. Voisihan laite katsottaessa antaa stressin vähentäjää, ja kieltäytyä näyttämästä tietoja liian usein tai muutenkin stressaantuneeseen aikaan.

Se voisi myös ohjailla muilla tavoin. Antaa kehoituksia liikkumiseen tai syömiseen liittyen. Kehotuksia pitäisi antaa tavoilla joita on mukava noudattaa tai ainakin helppo. Jos laitteella on jumalallinen auktoriteetti niin sen ehdotuksiin alistuminen on helppoa. Jos laite osaa manipuloivasti (paras tapa manipuloida on saada ihmiset nauttimaan, hyvää mieltä tuottamalla, sitenhän huumeet manipuloi, siten lasten hoitaminen on palkitsevampaa kuin vanhusten, koska vanhusten hoitoon ei ole kehittynyt manipuloivaa palkitsemisjärjestelmää, ei ainakaan niin voimakasta kuin lasten hoitoon. ) eli jos laite osaa manipuloivasti auttaa parempaan elämään, niin hyvä. Lopulta laitehan voisi hallita koko elämää. Laitetta ohjelmoimalla ohjaisi henkilöä. Laitteen tavoitteet pääsisivät manipuloimalla nokkelasti ihmisen tavoitteiden ohi. Laite voisi yhtä helposti tappaa kuin pitää elossa. Ja mitä laitteen pitäisi maksimoida. Elinikä. Onko se hyvä asia maksimoida, vai onnellisuus. Jos joku hetkellinen mielihyvä, niin laite on helppo tehdä, tai sitä ei edes tarvita. Ihmisellä on jo se laite, joka käskee: ota heroiinia.

Naiset keskustelee

Kuuntelin Science Saturday: Caseic Edition bloggingheadsista. Kuuntelin, en siis katsellut. Äänten perusteella naiset olivat hyvin viehättäviä. Kun nyt myöhemmin katsoin kuvat, niin tämä oli totta. Erityisesti haastateltava Christina Apagakis kuulostaa ja näyttää hyvin viehättävältä. Viehättävyys ei kuitenkaan kuulosta tai näytä samalta kuin tieteellinen uskottavuus. Apagakiksen älymuskelit ja kredentiaalit ovat vaikuttavia, mutta suurimmassa osassa tilanteita tieteellinenkin uskottavuus ja auktoriteetti tehdään aivan toisten vaikutelmien perusteella. Ja varmasti nuo vaikutelmat vaikuttavat salaa myös sellaisiin päätöksiin, jotka pyritään tekemään nimenomaan aidon tieteellisen osaamisen, ei pintapuolisen vaikutelman perusteella.

Toki viehättävyydellä saa ihan muita apuja varmasti. Viehättävät nuoret naistoimittajat saavat haastateltavia helpommin kuin rumat nuoret miehet.

Naisellinen tapa mieltyy minulle hyvin sosiaalisena, sovittelevana. Bloggingheads dialogissa naiset kehuivat toisiaan paljon ja säestivät keskustelua monilla muilla sosiaalista liukkaitta luovilla keinoilla. Nämä ovat myös persoonallisuuseroja eikä mitään absoluuttisia sukupuoliasioita, mutta naiset vaikuttavat mukavammilta. Onko asiasisältöä helpompi oppia tällä tavalla? Olisiko myös niin, että naiset lieventävät väitteitään enemmän: I think, like, kind of.

Kanssakäyminen kaikesta huolimatta oli hyvin erilaista kuin ne dialogit ja econtalkit joita yleensä kuuntelen. Tämä lisää nyt kiinnostustani selvittää mikä kanssakäymiseen vaikuttaa. Mitähän pitäisi lukea. Miten naisparit, miesparit, sekaparit ja kolmikot viestivät erilaisilla sukupuolikombinaatioilla.

Esim jos on kolme miestä, joista yksi ei osallistu keskusteluun (näyttelijä esim.) tai pelkästään kaksi miestä, niin puhuvatko kaksi puhuvaa miestä enemmän vai vähemmän kun on yksi hiljainen mies mukana.

Mielenkiintoista keskustelussa oli. Opin, että Emmentaali on kainalojuusto ja Limburger jalkajuusto. Limburgerissa on sama haju kuin jaloissa, joten hyttyset, jotka purevat nilkkaan (eli jalkahajuan perusteella löytävät ihmisen) huijaantuvat ja kerääntyvät juustoviipaleen ympärille.

Hyttysten juustotesti on tietysti kiintoisa koe.

PhotoReading taitaa olla huijausta

Lukemattomien kirjojen lukematon määrä on saanut minutkin aina ajoittain innostumaan näistä speed-reading jutuista. Mutta skimming ei vain ole minua varten. Ehkäpä tutkimuksesta voi löytyä jotain oivalluksia, mutta speed-reading oppaat ja varsinkin photoreading jutut kannattaa jättää omaan arvoonsa. Too good to be true.

Lainasin kirjastosta nimittäin PhotoReading Whole Mind System. Olin muuta kirjaa etsimässä, mutta poimin tämänkin, yliopiston kirjasto antoi uskottavuutta. Ei pitäisi yliopiston kirjastossa on kaikkea mahdollista. No bullshit mittarit alkoi heti hälyyttää, liikaa emotion-sanoja ja ylisanoja. Liikaa anekdooteilla "todistamista". Luin Wikipedia-sivun asiasta. Kirja menee palautukseen.

Yksi suunnitelma taas itselle: pidä kirjaa kirjoista jotka jää kesken. ja miksi jää kesken.