Inhottavat kuvat, sympatiakivun tunteminen ja lääkäriys: kysymyksiä vain

Selvitettäväksi:

Anatomisten kuvastojen katsominen on iljettävää. Jotkut reagoivat herkemmin kuin toiset. Eräät esim. pyörtyvät nähdessään verta. Sellaiset eivät hakeudu lääkikseen. Inhoreaktion voimakkuus voiko ennustaa pärjäämistä lääkiksessä ja myöhemmin uralla jos vakioidaan muita seikkoja? Millä mittarilla inhoreaktiota on paras mitata, halvin, tarkin, mitä on inho?

Kaikkiin asioihin tottuu lopulta ainakin jonkun verran. Voivatko silti aiheuttaa inhoa ja stressiä kokeneissa lääkäreissä. Entä kivun näkeminen, tottuuko siihenkin, vai onko se jatkuva stressin lähde lääkäreillä. Mitä strategioita ja mekanismeja näiden tunteiden kanssa elämiseen käytetään? Mistä siis etsiä kirjallisuutta asiasta. Tai millä hakusanoilla.

Monesti on puhetta sisäisestä motivaatiosta (Lukujonossa on Daniel PinkinDrive) ja että palkinnot ja pakottaminen tappavat sisäisen motivaation. Eikö kuitenkin ole niin, että jos palkintoihin ja pakottamiseen on jouduttu turvautumaan, niin sisäinen motivaatio on ollut jo kuollut.

Sisäisen motivaation voi tuhota pakottamalla. Pakottamista tarvitaan vain silloin, kun itse ei halua, jolloin asia tuntuu vastenmieliseltä. Se voi johtua vastenmieliseltä päänsäryn tai väsymyksen tai minkä tahansa takia, mutta jos tuon mielihyvän estävän tilan aikana pakotetaan tekemään jotain ennen mielihyvää tuottanutta harrastetta, niin harrasteeseen luodaan assosiaatio epämiellyttävään tunteeseen. Tulee mieleen somaattisen merkit Antonio Damasion kirjasta Descartesin virhe (vaikka jäi asia vähän epäselväksi, siksi hankalalukuinen kirja oli). Yökötyksen tunne esimerkiksi assosioituu jo yhden kokemuksen jälkeen helposti johonkin makuun tai hajuun. Eri asioihin syntyy assosiaatioita erilaisilla herkkyydellä. Yökötykseen helposti ainakin maut ja hajut. (Taisin sen jo sanoakin)

Ongelma onkin lopettaa kiva ajoissa. Urheilusta tulee monesti kiva olo, kunnes tulee aivan karmea. Jos maksimoi kertasuorituksen keston, niin pääsee karmeaan oloon eikä liikunta tule tavaksi.

Lahjonta tekee saman. Silloin lahjan saaja, jos pitää lahjaa itsessään motivoivana, pakottaa lahjan toivossa itsensä tekemään toimea pidempään kuin se tuntuu mukavalta itsessään aina siihen, asti että toimi muuttuu niin epämiellyttäväksi, ettei lahjan arvo enää vastaa toimen epämiellyttävyyttä. Toimesta jää mieleen kuva miellyttävänä vain lahjan ansiosta. Kuva toimesta ilman lahjaa on negatiivinen, eikä siihen kannata siis ryhtyä, jos ei tule hyvää syytä, esim. jos joku ei pakota tai tarjoa vastineeksi lahjaa.

Samoin liikuntaharrastuksessa moni, joka motivoi itseään terveys ja ulkonäköhyödyillä nähtyään vaikka jonkun asiaan liittyvän televisiodokumentin onnistuu tekemään liikunnasta mielikuvissa sen arvoista ainoastaan ulkonäkö ja terveys-motivaatioiden avulla, ja kun ne poistuvat (esim. televisiodokumentin argumentit unohtuvat aktiivisesta mielestä) ei liikuntakaan enää maistu.

...

Virtuoosimuusikkoja, superurheilutähtiä sun muita on varmasti monia kovasti painostettu pienenä tulevan ammattinsa pariin. Taustalta usein löytyy piiskurivanhempi. Suurin haaste tulee murrosiässä. Sitä aiemmin halu vanhempien miellyttämiseen on luontaisesti motivoiva, mutta kun murrosiässä vanhempien inhimillisyys paljastuu ja ikätovereiden maailman tärkeys korostuu, niin vanhemmilla on todella haaste pitää yllä harrastetta. Äidin toiveesta harjoittelu ei 14-vuotiaalle ole välttämättä enää kolmen päivittäisen harjoitustunnin arvoista. Monet nuoret lupaukset varmaan lopettavat tässä vaiheessa. Riitautuvat vanhempiensa kanssa, muuttavat pois kotoa. Joillekin tekemistä on kuitenkin tullut osa persoonaa. Muiden voittamisen tavoitteet on omaksuttu vanhemmilta ja nielaistu omiksi tavoitteiksi. Tärkeää on varmasti että lapsi on sosiaalisessa ympäristössä jossa muilla lapsilla on samanlaiset piiskurivanhemmat. Tennissiirtolassa tennis on hyvä tapa tehdä vaikutus muihin nuoriin, ja siellä tennis on motivoivampaa kuin perusyläasteella.

Kun jotain osaa, niin se on motivoivaa, mutta osaamisella pitää saada sosiaalista arvostusta. vaikka jokainen joka osaa kävellä osaa monimutkaisen kognitiivisen ongelman. He ovat harjoittelulla myös tulleet siinä mestarillisiksi. Se ei kuitenkaan itsessään ole motivoivaa jos siihen ei liity jotain sosiaalista mahdollista saavutusta. Jos se olisi harvinainen taito, niin se tuottaisi enemmän iloa ja ihmetystä itsessä.

Jokainen onnistuu motivoimaan itsensä harjoittelemaan kävelyä ne Gladwellin 10 000 tuntia ja heistä tulee mestarikävelijöitä. Se, että jaksaa harjoitella kitarointia 10 000 tuntia vaatii erilaisen persoonallisuuspiirteen ja luultavasti täytyy onnistua harjoitellessa kuvittelemaan millaisia sosiaalisia palkintoja kitarointi tuottaa. Kun tämän jutun osaan, niin minua arvostetaan enemmän.

Ehkä pitäisi selvittää itselleni mikä autisteja motivoi siihen mitä ikinä autistit sitten tekevätkään.

Aikaan saaminen on haastavaa. Yritän laskea, mutta se on vaikeaa tavalla jota en ehkä osaa hyödyllisellä tavalla nimetä. On vaikea ohjata tarkkaavaisuutta, selvittää itselleen mitä lause tarkoittaa, ehkä työmuisti ei oikein toimi.

Nyt olen väsynyt. Nukuin vähän. Asia voi liittyä siihen, nälkään, johonkin häiritsevään ajatukseen tai mihin tahansa. Ei kuitenkaan ole kauhean selvää, eikä ilmeistä että mistä työmuistikapasiteetin tai tarkkaavaisuuden hetkelliset vaihtelut milloinkin johtuvat, ja siten on siis vaikea tietää mitä asialle kannattaisi tehdä. Kuppi kahvia? Päiväunet? Jotain syömistä? Tarkkaavaisuutta voi varmaan kohdentaa innostuksella, mutta mistä senkään löytää. Ja voiko olla sittenkin niin päin, että innottomuus ja levottomuus ovat oireita siitä, että työmuistikapasiteetti on alhainen.

Kirjassa overflowing brain keskusteltiin paljon siitä, voiko harjoituksella ja vaikka ritalinilla parantaa työmuistikapasiteettia. Kyllä pystyy. Mutta nyt minua kiinnostaisi miten esim. päivän tai viikon mittaan vaihteleva tarkkaavaisuuskyky vaihtelee.

Olisi myös hyvä tietää, että onko hyvä vain pakottaa itseään tekemään, vaikka tuntuu vaikealta, ja mihin asti on hyvä pakottaa. Jos inspiraatiota jää odottamaan, niin aika vähän tulee tehtyä. Motivaatio ja tarkkaavaisuus liittyvät yhteen, supersaavuttajat omaavat supermotivaation, mutta mistä se on saatu. Useilla on tietysti ollut ulkoisena motivaattorina piiskurivanhempi. Joillain ehkä vain sisäinen epävarmuus. Uskon motivaation liittyvän paljon sosiaalisen kanssakäymiseen ja sen potentiaaliin. Teot joilla saa edes kuviteltua ihailua ja hyväksyntää ovat motivoivia niiden primitiviisiempian nälkään ja janoon sun muihin liittyvien lisäksi. Saavutuksia arvioidaan sosiaalisen palautteen perusteella. Toki sosiaalinen palaute voi olla sisäistä. Jotkut kun ovat tyytyväisiä silloin kun tietävät että muiden pitäisi ihailla heitä, vaikka todellisuudessa ihailijoita ei löydykään.

Huomaan tämän, että jonkun asian oppimiseen sosiaaliset ajatukset motivoivat voimakkaasti ja toisessa tilanteessa lannistaa. Onko jonkun asian oppiminen turhaa riippuu siitä, että kuvittelenko sen sosiaalista arvostusta lisääväksi. Tämä on tärkeä asia muistettaviksi oppilaiden motivointia miettiessä. Kitaran soitto on jostain syystä motivoivampaa kuin koulutehtävät, ja se syy on ihailu. Jos et pysty kuvittelemaan, että miksi joku taito tuo ihailua ja voimaa, niin se ei motivoi. Nopea palaute kehittymisestä on tärkeää, ja tietokonepelissä onnistuu itsensä huijaamaan motivoituneeksi, mutta uskon että sielläkin onnistumisen hyvältä tuntumisen taustalla on ajatus sosiaalisesta hyväksynnästä, tai ideaalisesti dominoinnista. Väkivaltapelit simuloivat dominanssia ja voimaa. Siksi on motivoivaa ampua ihmishahmoja, ei niinkään maalitauluja.